Naisia ja simpukankuoria

Meri etenee kohti mannerta vääjäämättömästi. Sitä ei pysäytä mikään, mutta sen liikettä on mahdollista hidastaa. Yksi Senegalin valtion käyttöön ottama keino on ollut kieltää simpukankuorien kerääminen merestä. Äkkiseltään säädös saattaa kuulostaa nappikaupalta, mutta kun ottaa huomioon, että Senegalin pitkät hiekkarannat ovat täynnä simpukankuoria, ja niitä kerätään jokaisessa kylässä tuhansia kiloja vuodessa, ei se enää olekaan ihan hullu ajatus.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Simpukankuorien kerääminen on ollut kalstajakylien, myös Petit Mbaon, naisten tärkein toimeentulon lähde. Ilman tätä pientä tienestiä heille ei jää mitään. Eikä miesten hupenevista kalasaaliista ole elättämään perhettä. Sitäpaitsi naisilla ei ole penniäkään investoidan mihinkään uuteen liiketoimintaan. Siksi simpukoiden kerääminen jatkuu, huolimatta lain voimaanastumisesta vuonna 2012.

Viime viikonloppuna Petit Mbaossa järjestettiin tapaaminen viranomaisten kanssa. Päättäjät kuuntelivat kyläläisten huolia. Naiset olivat ryhmittyneet oman asiansa taakse. Kylän naisten toivomus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että valtio tai kunta tulisi heitä vastaan ja helpottaisi heidän arkeaan tarjoamalla mahdollisuutta mikrolainoihin. Jos kerran valtio kieltää naisilta heidän ainoan tulonlähteensä, niin vastineeksi heidän pitäisi myös saada jotain.










Naiset olivat valinneet puheenjohtajakseen ystäväni Batorin, jota aseman tuoma vastuu sekä hiveli että pelotti. Ei pystynyt nukkumaan ressukka koko edellisenä yönä kun jännitti niin kovasti. Ja sitten hän esiintyi kuten aina: itsevarmana ja määrätietoisena. Kertoi, että kyllä he kaikki ymmärtävät, että kylä jää veden alle jos mitään ei tehdä. Monet talot ovat jo tuhoutuneet. Mutta kun asiat eivät ole näin yksinkertaisia. Että se mitä naiset tienasivat, meni suoraan lasten ruokkimiseen. Bator vaati hyvin määrätietoisena: jos te otatte meiltä, niin teidän pitää myös antaa meille jotain vastineeksi!

Mbaon esteettinen ekspansio

Olen vaihteeksi taas majoittunut ”vanhaan” asuntooni. Aika ajoin on hyvä vaihtaa taloa, jotta vuokraisännät (ja vuokrat) pysyisivät aisoissa. Kummankin talon isännällä tuntuu nimittäin olevan kova paine nostaa vuokraa, vaikka mikään talon kunnossa ei viittaisi siihen, että merkittäviä parannuksia olisi tehty. Valinnan vapaus näyttäytyykin täällä sen konkreettisimmassa (markkina-) taloudellisessa merkityksessään.

Vanha talo tarkoittaa Mbaon kylien, Petit Mbaon ja Grand Mbaon, välissä olevalla biitsillä sijaitsevaa parhaat päivänsä nähnyttä rakennusta, jossa olen viettänyt aikaa vuodesta 2005 lähtien, ja siksi siihen myös tietyllä nostalgisella tavalla kiintynyt. 

Parasta talossa on suoraan rannan ylle levittäytyvä valtava terassi, josta on oivallinen mahdollisuus seurata kylän tapahtumia, kalastajien paluuta verkoilta, hevosten ja lampaiden kylvetystä viikonloppuisin, joka aamuista kuntoharjoittelua ja joka iltapäiväistä futismatsia, sekä muuta enemmän tai vähemmän iloista kanssakäymistä kyläläisten kesken.

Talossa on myös se etu, että koko yläkerta on omassa käytössäni, eikä kenelläkään ole sinne asiaa ilman minun myötämielistä vieraanvaraisuuttani. Siis elleivät he tule omilla avaimillaan, mitä tapahtuu lähinnä päivisin, ollessani töissä. Ja ainoastaan alakerrassa asuvan Iboun suostumuksella. No joskus, silloin tällöin, katoaa haarukoita tai muita astioita - mutta enimmäkseen kuitenkin vain lusikoita.

Mutta muutoin koko Mbaon ympäristö on näiden seitsemän vuoden aikana muuttunut radikaalisti. Ei ole enää kahta pientä eristyksissä elävää kalastajakylää, vaan nyt ollaan jo selvästi Suur-Dakarin portilla. Asuinalueita on rakennettu vimmatusti Route Nationalille saakka. Jos rantaa myöten oli ennen ainoa kulkuyhteys pikkumbaon ja ison mbaon välillä, niin nyt on tullut kylät yhdistävä asfalttitie, kaksi uutta bussilinjaa, lukuisia pieniä myymälöitä ja minimarche’ita.

 

Niin sanottu kehitys näkyy myös maatumattomien roskien määrässä. Jos ennen tienvarsien ja Mbaon kahden ”järven” laitoja reunustivat lähinnä siniset muovipussit, niin nyt sieltä löytyy kaikkea Kinder-käärepapereista lampunvarjostimiin.

Petit Mbao täyttyy ”riche dakarois’eista”, rikkaista dakarilaisista, jotka ajelevat maastureillaan pikkumbaon hiekkaisia kujia, rakentavat toinen toistaan mahtavampia taloja, korkeampia muureja ja koreampia teräsportteja.

Pikkuporvarillisuus nostaa päätään myös koiriaan talutusnuorassa ulkoiluttavien asukkaiden muodossa. Toisinaan, lähinnä viikonloppuisin, voi nähdä koko perheen käyskentelevän rannalla pieni fifi pomppimassa jaloissa. Eikä ole enää mikään eriskummallinen näky sekään, että aamulla äidin perässä taapertaa siistiin kouluasuun puettu esikoululainen, joka vetää perässään kokoistansa upouutta muovirekkaa.

Mutta, kuten monta kertaa aiemmin on muualla jo todettu, keskiluokan vaurastuminen tuo tullessaan myös positiivisia lieveilmiöitä. Paitsi omaan, myös oman asuinympäristön ulkoasuun ja –näköön on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota. Uusien asuinrakennusten ulkopuolella on kauniita istutuksia, talojen edustoja laatoitetaan ja niitä pidetään siisteinä, esteettisyys saa yhä näkyvämpiä ja mielikuvituksellisempia muotoja. Toivon mukaan tämä esteettinen ekspansio ulottuisi pian koskemaan myös muuta elinympäristöä, jota suunnattomat roskavuoret edelleen hallitsevat.

Lähtötunelmissa

Viisi kuukautta lähes putkeen Senegalissa, paria Suomen pikavisiittäi lukuunottamatta. Tuntuu hyvältä. Olen vihdoin päässyt syventymään Sopi Jikkossa tehtävään työhön ja itse kuntoutuksen prosesseihin. Ja paljon olen myös kouluttanut, ohjaajien motivaatiosta ja aivan uudenlaisesta työinnosta päätellen onnistunut tuomaan varsin paljon uusia ideoita ja työkaluja heidän käyttöön.

Avasimme kaupan torstaina. Sain kaiken olennaisen valmiiksi ja mööpelit ja välttämättömimmät tuotteet esille. Paljon on vielä tehtävää, mutta se jääköön seuraavaan kertaan. Kyllä se siitä. Dina baax.

Nyt, lauantaina, vain kotosalla. Laukut pakattu, vielä kaksi tuntia aikaa ennen lähtöä kentälle. Vielä viimeinen pulahdus uima-altaaseen ja lasi kylmää olutta. Kello tulee 18, lämpöinen lempeä ilta-aurinko ja ihoa hivelevä tuulenvire. Istun ulkopatiolla kirjoittamassa. Kissat ruokittu viimeisen kerran, nyt joutuvat pärjäämään omillaan. Olo on tyyni ja miltei onnellinen.

Unikuvia Suomesta

Näin unta eräästä suomalaisesta miehestä. Istuin lattialla, hänen päänsä sylissäni, silitin hiuksia. Hetki oli kaunis ja hellä. Sanoin: "En ole vielä valmis, odotathan minua, tulen pian luoksesi". Mutta minulla ei ole edes kyseisen miehen puhelinnumeroa! Miten tavoitan hänet kun palaan, oli mielessäni aamulla kun heräsin. Tarkoittikohan uni sitä, että alan olla valmis palaamaan Suomeen?

Olen kyllä ollut havaitsevani viime aikoina pientä väsymistä ympäröiviin virikkeisiin. En jaksa olla kiinnostunut ihmisten tapaamisista tai juhlimisesta. Perjantaina minua muun muassa yritettiin kovasti houkutella ystävien bändin synttäreille, mutta luovuin ajatuksesta kun ilta eteni ja mukavuudenhaluni kasvoi. Oli helpompaa jäädä kotiin kuin pukeutua ja laittautua ja lähteä yön tunteina toiseen kaupunkiin. Olkoonkin että perillä olisi voinut olla ihan hauskaa (ja todennäköisesti olikin). Mutta kun yökin oli niin viileä, vain +19 astetta, ja olisi pitänyt olla uusi boubou (leninki) eikä minulla ollut kuin iänikuinen vanha, jota olen jo käyttänyt ainakin kaksi kertaa! Oli yksinkertaisesti vain niin mukavaa istua kotitaloni patiolla villatakkiin kääriytyneenä pieni pehmeä otus (Fidel) käpertyneenä vierelleni sohvalla, siemailla viiniä ja lueskella hyvää kirjaa.

Niin, Hannu Väisänen on tehnyt elämästäni kovin antoisaa viimeisen viikon ajan. Ja tietysti Fidel. Muita mukavia hetkiä ovat tarjonneet täällä

pistytyneet työkaverini, ensin Mia-Marisa ja viimeksi Petri, joka veti hienon koulutussession keskuksessamme. Kun minulla on "vieraita" niin jaksan ihan toisella tapaa liikkua ja katsella ympärilleni, tutkia heidän reaktioitaan, pohdiskella täkäläistä elämää. Mutta itse olen selvästikin jossain määrin alkanut jo turtua. Huomaan voivani parhaiten kun saan vain olla rauhassa kotona, joogata, kirjoitella työmallia ja lueskella. Kun kukaan ei häiritse vierailuillaan eikä kenenkään kanssa tarvitse seurustella. Pitäisikö minun olla huolissani?

Päivät ovat toistensa kaltaisia, säässä ei juuri muutoksia esiinny. Mitä nyt yöt ovat toisinaan viileämpiä ja toisinaan taas lämpimämpiä. Mutta eroa ei ole kuin muutama aste, päivin ja öin. Toisaalta taas kun tuulee sopivasti, niin aurigossa viihtyy useitakin tunteja ilman että tuntuu kuumalta. Joskus tuulee enemmän ja joskus taas vähemmän. Kun tuulee oikein kovaa pöly tunkeutuu joka paikkaan, peittää hetkessä ulkopöydälle jääneen puhelimen, kirjan tai iPadin, tekee hiukset tahmeiksi, hengittämisen tukkoiseksi. Muutenkin eletään aikaa, jolloin koko maisema on harmaanruskean pölyn peittämä, puun lehdet, kasvit, autot, ruoka- ym. tarvikkeet myymälöissä, talojen seinät. Vain naiset ovat aina yhtä kauniita värikkäissä koristeellisissa boubouissaan!

Mutta enhän minä ole täällä huvikseni, minulla on TEHTÄVÄ josta minulle maksetaan palkkaa! Toisinaan tuntuu siltä, että jotkut ystäväni siellä kotimaassa tuppaavat sen unohtamaan ja ihmettelevät, miksi olen täällä niin pitkään. Eli olen duunissa. Ja minulla on, kuten totesin, tehtävä, joka tuntuu erinomaisen mielekkäältä ja tuo merkitystä elämääni. Eivätkä työolosuhteetkaan ole pahimmasta päästä. En voi nimittäin mitenkään kieltää, että en pitäisi iltapäiväauringon pehmeydestä ihollani, valtameren kohinasta aallonmurtajalla, palmun lehviä kahisuttavasta tuulesta tai uljaiden haukkojen kaartelusta yläpuolellani.

Toisinaan yksi niistä istuu viereisen talon katolle ja päästää ilmoille kimeää kitinää muistuttavan äänen, joka ei mitenkään tunnu sopivat yksiin niin suuren ja komean linnun kanssa. Ja pikku-Antonian vierailu luonani pääsiäislomalla teki hyvää!



En siis voi sanoa kaipaavani Suomen loputonta talvea, vaikkakin osan siitä olisin kyllä mielelläni halunnut kokea. Mutta nyt on tällainen vuosi. Ja paluu Suomeen alkaa jo häämöttää muutaman viikon päässä. Ehkäpä siksi näitä unikuvia Suomesta alkaa tunkeutua mieleni maisemiin. Tai sitten olen ehkä vähitellen valmis kietomaan syliini muutakin kuin yksinäisyyden suoman suloisen rauhan...

STOP KILLING

Viime perjantaina järjestimme tempauksen Petit Mbaon rannalla Syyrian sotaa vastaan. Se oli samalla senegalilaisten kannanotto rauhan puolesta. Tällä viikolla tuli kuluneeksi kaksi vuotta sodan syttymisestä.
Olin saanut kimmokkeen eräältä valokuvaajalta, joka kertoi dakarilaisten taiteilijoiden järjestävän vastaavia mielenilmauksia samaan aikaan eri puolilla Dakaria. Päätin ettei meidän kylämme jäisi muista jälkeen!

Mutta tietysti tarvitsin siihen paikallisten ystävieni apua, jotta saisin rannalle jalkapallo-otteluun kokoontuneet paikalliset ymmärtämään mistä on kysymys ja, ennen kaikkea, suostumaan tulemaan valokuvatuiksi! Täällä kun ei "toubabeihin" liiemmin luoteta. Uskotaan, että he vain rahastavat paikallisten hyväuskoisuudella suostua kuvatuiksi. Niinpä kuvat otti ystävän Gnima RIAC Filmsistä.

Useimpien toistama kysymys kuului: Miksi Syyria? Miksei Mali?

Selitimme, että mielenilmaus on ylipäätään sotia ja tappamista vastaan, mutta koska Syyrian sodasta tuli kuluneeksi kaksi vuotta, niin siksi teemana on tällä kertaa Syyria.

Malin tilanne koskettaa täällä monia. Senegalilaiset ovat rauhaa rakastava kansa ja useimmat ovatkin sitä mieltä, että Malin kaltainen tilanne olisi täällä mahdoton. Haluan uskoa siihen mitä he sanovat. Sota tuntuu tosiaankin kaukaiselta ajatukselta Senegalista katsottuna. Täällä ei ole etnisiä konflikteja eikä ihmisiä erotella sen mukaan, mihin heimoon he kuuluvat. Toki se on tärkeä osa heidän identiteettiään ja he tuovatkin sen mielellään esiin. Mutta jo koulukasvatukseen kuuluu suvaitsevaisuus eri kansanryhmiä ja uskontokuntia kohtaan. Sen vuoksi sisäisen konfliktin syntyminen tuntuu täällä jokseenkin mahdottomalta. Sitäpaitsi Senegalin armeija on Malin joukkoja huomattavasti paremmin koulutettu, mikä myös osaltaan ylläpitää maan turvallisutta.

Mutta Mali koetaan voimakkaasti veljeskansaksi ja senegalilaiset ovat ylpeitä siitä, että heidän joukkojaan on lähetetty turvaamaan rauhaa Malissa. Ranskalaisista joukoista ollaankin sitten montaa mieltä. Suurin osa kuitenkin myöntää, ettei Malin armeija olisi yksin pystynyt mitenkään lyömään islamisteja, jotka yksimielisesti koetaan maahantunkeutujiksi ja vihollisiksi.

Olen käynyt erittäin mielenkiintoisia keskusteluja siitä, että tunkeutujia kutsutaan "islamisteiksi". Monet ovat huomauttaneet sen luovan väärää kuvaa länsimaissa, jotka tuntevat huonosti islamia. He pelkäävät, että lännessä syntyy islamisteista liian helposti mielleyhtymä muslimeihin ja islamin uskoa tunnustaviin ihmisiin ylipäätänsä. Täällähän suurin osa kansasta on muslimeja! He vakuuttavat islamin uskon sanoman olevan rauhan kannalla, ja siksi he itsekin puolustavat kiihkeästi rauhaa. Täällä he kutsuvat islamisteja "terroristeiksi".

Olen samaa mieltä heidän kanssaan. Kun jonkun suomalaisen tuttavan kanssa keskusteltaessa käy ilmi, että senegalilaisista yli 90% on muslimeja, he usein kauhistuvat: mutta miten sinä pärjäät siellä? Meillä tosiaankin on kovin yksiulotteinen kuva islamin uskon harjoittajista. Kokemuksesta voin sanoa, että muslimeissa on vähintäänkin yhtä paljon eroavaisuuksia kuin kristityissä. Islam Senegalissa on yhtä kaukana arabimaailman islamista kuin luterilainen kirkko on katolisesta!

La Lutte

Viime viikonloppuna Petit Mbaossa juhlittiin. Oman kylän poika "Pouye 2" voitti omassa erässään täällä ihan järjettömän suositun traditionaalisen senegalilaisen painin, lutte sénégalaise'n. Kun rumpujen kumina stadionilla hiljeni, alkoivat rummut soida Petit Mbaon kylän keskustassa. Pouye 2:sta odotettiin saapuvaksi.





Juhlat alkoivat illansuussa ja koko kylä tanssi sabar-rytmien tahtiin. Rummut kaikuivat läpi yön kylän jokaisessa talossa.








Rytmien kuljettama "lutte" on peruja Sérère -heimon sadonkorjuujuhlasta sekä Lébou -heimon kalastussaaliin juhlinnasta. Kamppailua edeltävässä huvittavassa kukkoilussa ja pullistelussa, sekä viimeistään varsinaisen painin aikana, mitattiin soturin arvo ja asema. Kylän mestari sekä naapurikylien välinen mestaruus ratkottiin vuosittain.

Lutte'en valmistaudutaan mystisin rituaalein. Peli alkaa sotureiden lauluilla, joissa ylistetään sankaritekoja ja koetetaan pelotella vastustajaa viettelemällä hänen yleisöään tanssimaan tam-tam -rytmien tahdissa. Griotit kannustavat ja ylistävät painijoita lauluillaan. Seremonia jatkuu pahojen henkien karkoittamisella. Tämän jälkeen tulevat rukoukset sekä rituaaliin kuuluva kylpeminen. Läpi koko painiottelun kummankin ottelijan "tallin" naiset tanssivat pukeutuneina traditionaalisiin asuihin.

Lopullisesti "lutte" saavutti kansallisen ammattiurheilun aseman Mouhamed Ndaon (Tyson) uran aikana 1995-2002. Noista ajoista lähtien otteluissa on liikkunut miljoonia senegalin frangeja ja ne keräävät sekä stadioneille että TV:n ääreen satoja tuhansia, ellei miljoonia, katsojia. Tätä nykyä tunnetuimmat ottelijat ovat aikansa suuria sotureita, yleisön ihailun ja palvonnan kohteita - eikä vähiten heidän uransa aikana kerryttämän suuren omaisuutensa takia!

Lutte sénégailaise pullistelee suuria puheita ja uhoa. Sicap Mbaosta äitinsä luota tavoitettu painija Siteu uhoaa maanantailehden urheilusivuilla voittoa tämän päivän suurimasta "lutteur'sta" Lac Rose'sta: "Minun tielläni ei ole enää muita kuin hän (Lac Rose), muista ei ole minulle vastusta. En ole vielä tavannut lahjakkuudessaan minun veroistani painijaa jne."

Petit Mbaon rannalla voi iltansuussa katsella nuorten miesten painiotteluita. He harjoittelevat hiekassa ja haaveilevat tulevista suuruuden päivistä!

Dina baax ndank ndank

Palasin jälleen Senegaliin viikon Suomen-vierailun päätyttyä. Mia-Marisa on täällä apunani vielä ensi viikon ja keskittyy Tourén kanssa vuosiraportin laatimiseen, mikä mahdollistaa sen, että voin vihdoin itse syventyä asiakas-prosesseihin, eli osallistua mm. aktiivisesti ryhmätyöskentelyyn. Tämä vuorostaan edesauttaa siinä, että pääsen vähitellen purkamaan näitä prosesseja kirjalliseen muotoon, kun rakenteet on saatu toimimaan. Ehkä se työmallikin siinä sitten pikku hiljaa, ndank ndank, valmistuu.

Saimme siis rahoituksen vielä seuraavalle kolmivuotiskaudelle 2013-2015. Näiden vuosien aikana pitäisi ensinnäkin saada työmalli valmiiksi ja aloittaa sen levittäminen muille Senegalin alueille. Jotta tehtävä ei olisi turhan yksinkertainen, tulee meidän ensin luoda yhteistyöverkosto Senegalin alueellisiin Oikeustaloihin. Kyseiset laitokset ovat avainasemassa työmallin juurruttamisessa eri puolille maata.

Ja jotta työ jatkuisi vielä hankkeen päätyttyä, tulee sille löytää pysyvä rahoitus Senegalista ja sen ulkopuolelta. Tähän saakka suurimmaksi ongelmaksi ulkopuolisen rahoituksen saamiselle kun on osoittautunut se, että hanketta rahoitetaan Suomen Ulkoministeriöstä käsin. Eihän mikään instanssi tässä maassa halua antaa rahaa projektiin, joka jo saa rahoituksensa ulkomailta!

No, kaikkiin ongelmiin on aina ratkaisunsa. Kyllä se siitä. Dina baax.