Keskiviikkoaamuna vielä töissä ja sitten lähtö kohti etelää. Taksikyydillä Mburiin, joka on Thièsin maakuntaan kuuluva kaupunki Petite Côtessa noin 80 km Dakarista etelään, ja sieltä sept placella Gambian rajalle. Matka kesti yhteensä viisi tuntia – siis aika sujuvasti. Rajanylitys ja taksilla lautalle. 
Illansuussa olimme Banjulissa, sieltä otimme taksin Serekundaan ja Fajara biitsille. Ihme kun vielä muistin paikan vuodelta 2006 ja vielä suurempi ihme, että löysin juuri sen hotellin, jota etsin.
Olimme matkapölyn peitossa ja vettä ei tullut. Kello oli yksi yöllä. Siispä suuntasin rannalle ja kahlasin veteen yön pimeydessä. Ranta oli tyhjä, meri lämmin ja syleilevä. Peseydyin yön pimeydessä. Tunsin hienoista pehmeätä onnea. Palasin huoneeseemme virkistyneenä, puhtaana.
Seuraavan päivän päätteeksi suuntaamme kohti Casamancea. Taksi alle ja matka sujuu joutuisasti kunnes tie huononee rajan lähestyessä ja matkanteko hidastuu. Pääsemme rajan yli, otamme sept placen. Ahdasta, hidasta, jatkuvia pysähdyksiä matkalla, kuljettaja toimittaa muitakin asioita kuin matkustajien kyyditystä.
Vihdoin noin klo kahdeksan aikaan illalla olemme Ziguenchorissa. Majoitumme ihanaan hotelli Flamboyantiin, joka sijaitsee aivan keskustassa. 
Casamance on niin kaunis, niin vehreä - Senegalin puutarha. Ihmiset rentoja, rauhallisia. Tempo aivan toinen kuin pohjoisen kaupungeissa.
Perjantaiaamu alkoi kahdella tapaamisella. Ensin epäröiden, mitä tästä tulee, menin odottamaan doctor Syn vastaanottoa. Medicale regional de Zuigenchor. Medecin chef de la region doctor Sy. En edes tiennyt, miksi oikein olin juuri siellä, mutta Touré oli kertonut, että tämä kaveri vastasi jostakin Kenia-projektista. Päätin vain mahdollisimman tehokkaasti esitellä meidän projektiamme ja katsoa, mitä reaktioita siitä seuraisi. 
Yllättäen doctor Sy vaikutti kovin kiinnostuneelta. Hän kuunteli esittelyäni ja ehdotti miltei välittömästi tapaamista naapuritalossa ja niin minua vietiin saman tien. Kävi ilmi, että vastapäisessä rakennuksessa toimi oikeusministeriön alainen opetus- ja sosiaalivirasto, jossa myös paikallinen A.E.M.O. (?) sijaitsi. Minut esiteltiin paikan pomolle Moussa Dramélle, joka kuunteli keskittyneesti asiaani. Pian paikalle saapui myös erityisopettaja. He kertoivat, että heillä oli käynnistymässä käytöshäiriöisten lasten kanssa toteutettava projekti, mutta, mikäli oikein ymmärsin, se ei syystä tai toisesta ollut vielä päässyt vauhtiin.
Kun he kuulivat, että meidän projektimme on jo käynnistynyt ja että psykiatrinen sairaala lähettää meille asiakkaita ja – ennen kaikkea – että Suomen ulkoministeriö tukee hanketta, niin jopas alkoi tapahtua. Alkoi aikamoinen säpinä. Johtaja esitteli tilastoja, otti yhteystietomme ylös, sanoi soittavansa Tourélle heti maanantaina (kuten tekikin) ja oli niin leppoisaa miestä kuin voi olla. Saattoi minut sitten portille kello kahden aikaan iltapäivällä. Tunsin, ettei olisi välittänyt päästää minua niin pikaisesti lähtemään.
