Unikuvia Suomesta

Näin unta eräästä suomalaisesta miehestä. Istuin lattialla, hänen päänsä sylissäni, silitin hiuksia. Hetki oli kaunis ja hellä. Sanoin: "En ole vielä valmis, odotathan minua, tulen pian luoksesi". Mutta minulla ei ole edes kyseisen miehen puhelinnumeroa! Miten tavoitan hänet kun palaan, oli mielessäni aamulla kun heräsin. Tarkoittikohan uni sitä, että alan olla valmis palaamaan Suomeen?

Olen kyllä ollut havaitsevani viime aikoina pientä väsymistä ympäröiviin virikkeisiin. En jaksa olla kiinnostunut ihmisten tapaamisista tai juhlimisesta. Perjantaina minua muun muassa yritettiin kovasti houkutella ystävien bändin synttäreille, mutta luovuin ajatuksesta kun ilta eteni ja mukavuudenhaluni kasvoi. Oli helpompaa jäädä kotiin kuin pukeutua ja laittautua ja lähteä yön tunteina toiseen kaupunkiin. Olkoonkin että perillä olisi voinut olla ihan hauskaa (ja todennäköisesti olikin). Mutta kun yökin oli niin viileä, vain +19 astetta, ja olisi pitänyt olla uusi boubou (leninki) eikä minulla ollut kuin iänikuinen vanha, jota olen jo käyttänyt ainakin kaksi kertaa! Oli yksinkertaisesti vain niin mukavaa istua kotitaloni patiolla villatakkiin kääriytyneenä pieni pehmeä otus (Fidel) käpertyneenä vierelleni sohvalla, siemailla viiniä ja lueskella hyvää kirjaa.

Niin, Hannu Väisänen on tehnyt elämästäni kovin antoisaa viimeisen viikon ajan. Ja tietysti Fidel. Muita mukavia hetkiä ovat tarjonneet täällä

pistytyneet työkaverini, ensin Mia-Marisa ja viimeksi Petri, joka veti hienon koulutussession keskuksessamme. Kun minulla on "vieraita" niin jaksan ihan toisella tapaa liikkua ja katsella ympärilleni, tutkia heidän reaktioitaan, pohdiskella täkäläistä elämää. Mutta itse olen selvästikin jossain määrin alkanut jo turtua. Huomaan voivani parhaiten kun saan vain olla rauhassa kotona, joogata, kirjoitella työmallia ja lueskella. Kun kukaan ei häiritse vierailuillaan eikä kenenkään kanssa tarvitse seurustella. Pitäisikö minun olla huolissani?

Päivät ovat toistensa kaltaisia, säässä ei juuri muutoksia esiinny. Mitä nyt yöt ovat toisinaan viileämpiä ja toisinaan taas lämpimämpiä. Mutta eroa ei ole kuin muutama aste, päivin ja öin. Toisaalta taas kun tuulee sopivasti, niin aurigossa viihtyy useitakin tunteja ilman että tuntuu kuumalta. Joskus tuulee enemmän ja joskus taas vähemmän. Kun tuulee oikein kovaa pöly tunkeutuu joka paikkaan, peittää hetkessä ulkopöydälle jääneen puhelimen, kirjan tai iPadin, tekee hiukset tahmeiksi, hengittämisen tukkoiseksi. Muutenkin eletään aikaa, jolloin koko maisema on harmaanruskean pölyn peittämä, puun lehdet, kasvit, autot, ruoka- ym. tarvikkeet myymälöissä, talojen seinät. Vain naiset ovat aina yhtä kauniita värikkäissä koristeellisissa boubouissaan!

Mutta enhän minä ole täällä huvikseni, minulla on TEHTÄVÄ josta minulle maksetaan palkkaa! Toisinaan tuntuu siltä, että jotkut ystäväni siellä kotimaassa tuppaavat sen unohtamaan ja ihmettelevät, miksi olen täällä niin pitkään. Eli olen duunissa. Ja minulla on, kuten totesin, tehtävä, joka tuntuu erinomaisen mielekkäältä ja tuo merkitystä elämääni. Eivätkä työolosuhteetkaan ole pahimmasta päästä. En voi nimittäin mitenkään kieltää, että en pitäisi iltapäiväauringon pehmeydestä ihollani, valtameren kohinasta aallonmurtajalla, palmun lehviä kahisuttavasta tuulesta tai uljaiden haukkojen kaartelusta yläpuolellani.

Toisinaan yksi niistä istuu viereisen talon katolle ja päästää ilmoille kimeää kitinää muistuttavan äänen, joka ei mitenkään tunnu sopivat yksiin niin suuren ja komean linnun kanssa. Ja pikku-Antonian vierailu luonani pääsiäislomalla teki hyvää!



En siis voi sanoa kaipaavani Suomen loputonta talvea, vaikkakin osan siitä olisin kyllä mielelläni halunnut kokea. Mutta nyt on tällainen vuosi. Ja paluu Suomeen alkaa jo häämöttää muutaman viikon päässä. Ehkäpä siksi näitä unikuvia Suomesta alkaa tunkeutua mieleni maisemiin. Tai sitten olen ehkä vähitellen valmis kietomaan syliini muutakin kuin yksinäisyyden suoman suloisen rauhan...